|
|
|
Artikkeli Keskipohjanmaa-lehdessä 17.4.2000 |
|
Keräilijöille kelpaa
kaikki Tex Willeristä Pokémoneihin 70-luvun purkkakortit, 80-luvun jääkiekkokortit, 90-luvun magiakortit ja viimeisimpänä Pokémon-kortit. Säännöllisin väliajoin markkinoille lanseerataan jokin keräilyuutuus, jota lähes kaikki himoitsevat. Ensimmäisen villityksen jälkeen vain intohimoisimmat fanit jatkavat kokoelmiensa kasvattamista, kunnes mahdollisesti löytävät jotain uutta ja kivaa. Mutta keräily voi olla myös elämää suurempaa. Todelliset keräilijät ovat niitä, jotka jatkavat harrastustaan vuodesta toiseen, kasvattavat kokoelmansa järisyttäviin mittoihin ja uhraavat runsaasti aikaa, rahaa ja läheistensä mielenrauhaa saadakseen sen tietyn puuttuvan esineen. Kohteena voi olla niin suklaamunien yllätykset, pölynimurit, sarjakuvalehdet ja videopelilaitteet perinteisten postimerkkien ja rahojen lisäksi. Keräilyn maailma on ihmeitä täynnä, joten Gepardi (= Keskipohjanmaa-lehden nuorten sivu) kyseli hieman alan harrastajilta. Tampereen lähettyvillä asuva Manu Pärssinen on hamstrannut parikymppisen elämänsä aikana yhtä ja toista. Tällä hetkellä hänen keräilykohteensa on jalostunut kuitenkin videopeleihin ja -koneisiin, aina 1970-luvulta nykypäivään. Lukiossa Manu tutustui aikoinaan koneita keräävään Mikko Heinoseen, jonka innoittamana Manu aloitti oman kokoelmansa. Muutama vuosi sitten he päättivät yhdistää voimansa. Manu, Mikko ja Mikon veli Ville tekivät omat nettisivunsa "Pelikonepeijoonien" nimellä, jolloin koko harrastus lähti isolla pyörällä käyntiin. - Tietoomme tuli satoja uusia koneita, joista meillä ei ollut aavistustakaan. Luulimme, että erilaisia pelikoneita olisi olemassa vain parikymmentä, Manu muistelee. - Oikeastaan lähdin mukaan siksi, että Playstationin ja muiden pelit olivat olleet jo muutaman vuoden ajan ideoiltaan samanlaisia, pelkkää aseet kädessä juoksemista. Lopullisesti pimahdin, kun ostin pari vanhaa konetta. Uusi tekniikka mahdollistaisi rajattoman määrän ideoita, mutta siitä huolimatta markkinoille tulee harvoin mitään omaperäistä, Manu kertoo. Pelikonepeijoonit eivät kerää koneita ja pelejä lasikaappeihin, vaan kaikki hankitut laitteet ovat käytössä. Kaiken kaikkiaan kaverukset ovat saaneet kokoelmaansa jo 120 erilaista konetta, joiden lisäksi on vielä vaihtokappaleet. - Vaihtareiden ilmoittelussa internet on hyvä apu. Lisäksi sieltä löytyy myös erilaiset huutokaupat ja ohjeet, kuinka koneet saa toimimaan, Manu selvittää. Suomessa on noin kaksikymmentä muuta pelikoneiden keräilijää, mutta suurimman osan koneista Manu on hankkinut ulkomailta. Hän on itse hakenut tavaraa Japanista asti (toimittajan väärinkäsitys, Villehän siellä kävi), ja posti on puolestaan tuonut koneita muun muassa Australiasta. Kansainvälistä toimintaa siis. - Keräilyn itu on vaihteleminen ja kontaktien luominen. Jos rahalla saisi kaiken mitä haluaisi, ei tämä olisi niin kivaa. Eikä tervettä, Manu huomauttaa. Vaikka koneille varattu tila on loppunut jo ajat sitten, ei mies aio lopettaa harrastustaan. Kiinnostuksen lisäksi markkinoille tulee jatkuvasti uusia laitteita, jotka pitää hankkia kokoelmiin mahdollisimman pian. Mieluiten ennen kuin ne saapuvat Suomen kauppoihin. - Sain ilmeisesti isältäni hamstrausgeenit, mutta mielestäni kaikki ihmiset ovat jollain lailla keräilijöitä. Kerääminen kuuluu ihmisen perusluonteeseen, kohteet vain vaihtelevat mieltymysten tai harrastusten mukaan. Joku kerää tavaroita, toinen kokemuksia, Manu tiivistää. * * * Lisäksi jutussa haastateltiin vantaalaista Lauri Viitasta, jolla on yli 1000 Tex Willer -sarjakuva-albumia sekä hämeenlinnalaista Aapo Kortetta, joka kerää postimerkkejä. *** |
 |
